Risto Räppääjä ja yöhaukka.

Kävimme eilen 19.2 ensi-illassa tyttöjen kanssa katsomassa uuden Risto Räppääjä ja yöhaukka elokuvan. Elokuva on kuudes Risto Räppääjä elokuva, ja yhtä lukuunottamatta me aikuiset olemme katsoneet kaikki elokuvat, tytöt ovat nähneet sen puuttuvankin. Ajattelin tässä kirjoittaa hieman mietteitäni eilisestä elokuvakokemuksesta, kirjoitus tulee sisältämään myös juonipaljastuksia, joten lopeta lukeminen tähän jos haluat säilyttää elokuvaelämyksesi loppuun saakka.

Risto Räppääjä on Sinikka ja Tiina Nopolan kirjasarjan päähenkilö. Risto on punapäinen rumpuja soittava poika, joka asuu tätinsä Rauhan luona ja jonka paras ystävä on naapuriin muuttanut Nelli "Nuudelipää" Perhonen. Ensimmäiset kolme elokuvaa on ohjannut Mari Rantasila ja seuraavat kolme Timo Koivusalo. Risto elää ihan tavallista elämää - paitsi että hänelle aina sattuu ja tapahtuu asioita, jotka eivät suinkaan ole kenellekään oikeasti vaarallisia vaan lähinnä seikkailullisia.

Timo Koivusalon Yöhaukka oli nopeatempoinen. Risto ja Nelli ovat elokuvassa kesälomalla ja löytävät matoja kaivaessaan kultaisen sormuksen. Sormus vietiin arkeologille tutkittavaksi ja se osoittautui niin arvokkaaksi, että paikalle hälytettiin kokonainen kompanja heti arkeologisiin tutkimuksiin sormuksen löytöpaikalle. Seuraavaksi juoni vähän junnasi paikoillaan, mutta toi ihan hyvän pointin eritysesti lasten arkea ajatellen. Arkeologisten tutkimusten siivittämänä Risto alkaa leikkiä aikuisten elokuvista tuttua Indiana Jonesia joka taas ei kiinnosta Nelliä. Nelli kuitenkin suostuu leikkiin aluksi, mutta lopulta kyllästyy ainaiseen samaan neito pulassa Indi pelastaa -leikkiin. 

Tässä kohtaa ajattelin itse, että kuinka tuo on välillä niin totta. Ei kauaakaan, kun meidänkin neitojen sydämet valloitti Frozen elokuvasta tutut Anna ja Elsa. Päivät pitkät he leikkivät vuorotellen jääkuningatas Elsaa, Anna kun oli ihan tyhmä. Piti riidellä kumpi saa olla Elsa, piti mankua jokaisesta kaupasta Elsan kuvilla varustettuja oheistuotteita ja elokuva olisi pitänyt katsoa vähintään kerran päivässä - niiden hoilotettavien laulujen lisäksi. Piti näytellä elokuvasta tuttuja kohtauksia millin tarkasti ja sitten taas riidellä jos käsikirjoituksesta poikettiin. Itseltäni meni jo aikaisessa vaiheessa Elsa-vaihe ohi, kun huomasin, että sen leikkiminen ei kehittänyt leikkiä eteenpäin, vaan se junnasi paikoillaan.

Riston ja Nellin kohdalla olisin toivonut, että se sanoma olisi tuotu lapsille enemmän esille. Että ei aina ole mukava leikkiä sitä samaa leikkiä aamusta iltaan, mitä toinen haluaa. On hyvä oppia jatkamaan leikkiä, eikä aina näytellä sitä samaa kohtausta. On hyvä oppia vastavuoroisesti kuuntelemaan kaveria ja yksinkertaisesti tehdä välillä kuten hän haluaa. Ja vielä, sen lisäksi että leikki kehittyy, kehittyvät lapsetkin. Toiset ennemmin ja toiset myöhemmin, mikä pitää myös ottaa huomioon - ainakin meidän aikuisten toimesta - kun tarjoamme lapsillemme virikkeitä.

Seuraavaksi elokuvassa palattiin takaisin kultaiseen sormukseen. Kuulu arkeologi säilöi sen rasiaan ja vei varastoon. Riston Rauha-täti kokeili sormusta salaa silkkaa uteliaisuuttaan vasempaan nimettömään, johon se sitten lopulta juuttui. Rauha piilotti asian ja siitä alkoi sormusjahti. Sormus ilmoitettiin varastetuksi ennen kuin Rauha ehti saada sen pois sormestaan. Poliisit puhuivat, että rosvon täytyi olla yöhaukka, niin hiljaa ja huomaamattomasti hän oli sen hiipien varastanut. Siitä alkoi kierre, milloin sormus piti palauttaa, milloin varastaa takaisin ja lopulta taas palauttaa. Lennart - Rauha-tädin naapuri ja mielitietty - virui välillä vankilassa ja häntäkin piti yrittää sielä pelastaa. Sormus ehti lentää välillä taivaan tuuliinkin. Kaiken tämän keskellä koululainen kysyi vierestäni: "eikö kaikki tämä olisi voitu välttää, jos oltais vaan heti aluksi puhuttu totta siitä sormuksesta?" NIINPÄ!

Ymmärrän, että elokuvissa sattuu ja tapahtuu, mutta tämä oli minusta jo toinen elokuva, missä oltais pärjätty hieman vähemmälläkin. Edellinen nähty elokuva (Risto Räppääjä ja liukas Lennart) oli jo niin sekava, että tässä tuli sama fiilis. Pärjättäisiin vähemmilläkin juonikuvioilla. Elokuva on itsessään maisemineen ja lavasteineen niin valloittava, että aikuisena niitä yksityiskohtia jäisi katsomaan useammaksikin toviksi. Käytetään paljon värejä ja valoja tunnelmaa luomaan, joka on pääpiirteittäin Risto Räppääjissä aina hyväntuulinen. Mitään oikeaa vaaraa ei kenelläkään todellakaan ole. 

Jäin kuitenkin miettimään, missä oli elokuvan moraalinen opetus? Onko niitä enää 2000-luvun lasten elokuvissa? Vai onko lasten elokuvat lähtöisin aikuisista, jotka yrittävät eläytyä lasten maailmaan, luoden samanlaista hektistä juonikuvioita, kuin mitä esim.videopelit tarjoavat? Täytyykö koko ajan tapahtua jotain? Eikö enää opeteta oikeaa ja väärää? Meillä kotona on tyttöjen kanssa puhutta paljon siitä, että usein kun puhuu totta ja asioista kertoo heti, ne ovat paljon pienempiä juttuja. Jos taas salaa ja valehtelee niin asian tullessa julki (koska kaikki asiat tulevat ennemmin tai myöhemmin aina julki) se alun pieni asia on jo sitten niin iso, että se on paljon pahempi kun sitä pitää monen mutkan takaa selvitellä. Tietystikään elokuvat tai mikään muukaan sosiaalisen median kanavista tuleva ohjelma, peli tai musiikki ei ole vastuussa meidän lasten moraalisesta kasvatuksesta MUTTA kyllä minä muistan paljonkin elokuvia omasta lapsuudestani, joissa on ollut joku moraalinen opetus. Disneyn klassikot ovat niistä oiva esimerkki.

Yöhaukka oli kuitenkin kaikkien meidän neljän mielestä viihdyttävä. Kokemuksena elokuvissakäynti on aina mukavaa, sinne kun mukaan otetaan karkkeja ja mehua. Varsinkin näin herkkuperjantaisin, jolloin meillä aina katsotaan koko perheen voimin joku elokuva. Lapset viihtyivät ja sehän se oli se pääasia. Yhteinen tekeminen vahvistaa meitä perheenä ja tekee meistä vahvemman.