Fiilikset kirpputoripöydästä.

Tuntuu, että kaikki aika mikä nyt parin viikon aikana meillä on ollut käytettävissä, on mennyt kirpputorille. Olemme pitäneet nyt toista viikkoa pöytää paikallisella livekirpputorilla. Viimeinen päivä on ensi viikon maanantai, joten loppurutistuksessa tässä ollaan. Kaikki vapaa-aika on siis koostunut tavaroiden järjestelystä, penkomisesta, hinnoittelusta, pakkaamisesta ja viemisestä kirpputorille. Tuottoa on tullut kiitettävästi, vielä on matkaa tavoitteeseen mihin toivon mukaan päästään, kun huomenna käydään laittamassa kaikki puoleen hintaan lappu pöytään.

Tavaraa on siis liikkunut paljon. Kaapeista lattioille, kellarista yläkertaan, varastoista pois ja uusille paikoille sekä - mikä parasta - myös uusiin koteihin. Olemme järjestäneet säästettävät tavarat laatikoihin ja sitä kautta kaappeihin. Kaapitkin on pyritty nyt järkeistämään niin, että minä (163cm) sain tavaroita tälle korkeudelle mistä yletyn. Useamman kerran on täytynyt sydän syrjällään nimittäin pelätä, että suuri askartelulaatikko tippuu kasvoille tai raskaat astialaatikot rämähtävät lattialle. Tämä on ollut todella raskastakin välillä, kun ihan pikkutunneille saakka ollaan tavaroita hinnoiteltu, mutta palkitsevaa. Lähes yksi häkkivarasto ollaan saatu tyhjäksi ja täällä kotona sisällä varastona toiminut sauna on saanut jälleen käyttäjiä! Jee!

Tämä on ollut puhdistavakin juttu (vaikka ei olekaan ihan vielä ohi) ja herättänyt minussa paljon ajatuksia. Tavaraa kun kertyy kenen tahansa nurkkiin paljon, saati sitten kun pari vuotta sitten löimme hynttyyt yhteen mieheni kanssa ja voit vain kuvitella paljonko tavaraa tuli kerrostaloasunnosta ja omakotitalosta yhteensä. En ole koskaan ollut ihminen, joka säilyttää tavaroita epämääräisissä pusseissa tai mosseissa, mutta muutossa sitä väistämättä tuli. Pikku hiljaa olen omani käynyt läpi, ensin kantanut lukuisat kengät, asusteet, laukut ja muut tyttömäiset tavarani, millä - nyt jälkikäteen sen tajuan - olen täyttänyt sitä tyhjiötä mikä sisälläni oli asuessani yksin. Siitä pääsin lautapeleihin, koriste-esineisiin ja kodin verhoiluun. Makuni on matkan aikana muuttunut ja olen ollut rehellinen itselleni. Voi se maku vieläkin muuttua, mutta sellainen sekalainen "ah tämä on ihana" ja "tämä on ihana" ajatusmalli on lähes kokonaan poistunut. Ostan tavaroita edelleen, mutta muutoksena edelliseen elämään, ostan niitä ajatellen jo mitä meillä on kotona. Sopiiko se väreiltään, kooltaan tai käyttöasteeltaan kotiimme. Mihin vuodenaikaan se liittyy, voiko sitä käyttää useammin. Lisäksi huomaan ajattelutapani muuttuneen radikaalistikin siinä, että minkä laatuista tavaraa kotiimme kannan.

Kaikki se ja ne, mitä emme ole käyttäneet pitkään aikaan. Kaikki ne, jotka nostalgiasyistä on säästetty. Kaikki se, mikä ei enää mahdu kenenkään päälle. Kaikki ne, jotka ovat käyttökelpoisia mutta aivan väärän värisiä. Kaikki se, mikä vie tilaa. Kaikki se tai ne on kannettu rakkaudella kirpputorilla. Rakkaudella siksi, että toisen romu on toisen aarre. Rakkaudella myös siksi, että hinnat ovat todellakin olleen alhaisia, että jokainen joka kirpputoria on kiertänyt ja meidän pöydästämme on jotain löytänyt, on voinut ajatella löytäneensä aarteen itselleen.

Onko siellä ruudun toisella puolella muita, jotka jaksavat ryhtyä tällaiseen rumbaan ja kokevat tällaisen samban palkitsevana? Muitakin kuin meidän perhe. Joka tästä hetkestä seuraavaan lähteekin taas siivoamaan pöytää ja viemään vielä viimeiset tavarat, mitkä mies omista sekalaisista laatikoistaan löysi.