maanantai 2. marraskuuta 2015

Ajatuksia Pyhäinpäivästä.

Pyhäinpäivä oli ja meni edellisenä viikonloppuna, ilman mitään sen kummempia kommervenkkeja. Minä en itse henkilökohtaisesti piittaa yhtään mistään Halloween hömpötyksestä eikä se mielestäni tänne meille pohjolaan edes sovi. Tytöt ovat kuitenkin vaikutteille ympäristössään alttiita ja näin ollen meillä käytiin keskustelu siitä, vietetäänkö meillä Halloweenia. Tyttöjen mielestä Halloweenia juhlitaan herkkuineen päivineen kauhun kangistamissa puvuissaan illan pimetessä.

Minulle Pyhäinpäivä on päivä muiden joukossa. Minultakin on rakkaita kuollut ja aikoja sitten heidät on kuopattu, mutta minä olen tavannut muistaa heitä kynttilöillä jouluaattoisin. En minä heitä ole unohtanut, mutta koska heidän viimeinen leposijansa on lakeuksilla ja minä olen täällä keskellä suomea en kovinkaan usein enää sinne haudoille pääse käymään. 

En tänä vuonna, tai minään muunakaan vuonna, sytyttänyt heitä varten kynttilää täällä kotona Pyhäinpäivänä. Sytytin kynttilöitä ulkona vallitsevan pimeän karkoittamiseksi. En minä itkenyt, vaikka menin lauantaina saunaan ja ajattelin, että he makaavat siellä kylmässä. Itkuni on usein veitsenterällä jos heitä jostain syystä alan ajattelemaan. Siksi en sitä usein tee. En siksi, että olisin heidät unohtanut. En, se ei vaan muuta mitään, eikä tee minun oloani paremmaksi. Itku. Pahemmaksi vain. Minä olen hyväksynyt sen, että ajasta ikuisuuteen on siirtynyt isäni vanhemmat, joita en koskaan nähnyt. Sinne on siirtynyt mummapuoleni sekä ainut paappani. Hänet, joka viimeisinä hetkinä näytti teini-minäni mielestä niin kamalalta, että jäin sairaalaan käytävään lukemaan lehtiä. Seuraavana aamuna hän oli kuollut. Siellä kylmässä makaa myös hyvä ystäväni, vanhempi herrasmies joka auttoi joukkoa teinejä aikuisuuden kynnyksellä. Kertoi meille juttuja pontikan keitosta. Hän lähti niin yllättäen, että viimeisiksi lahjoiksi veimme hänelle sairaalaan Miina ja Manu tehtäväkirjan sekä pingviinin jolla oli punaiset tossut. Vielä viimeisenä lakeuksilla Enkelilehdossa on pienen pieni laatta seinässä, joka kertoo ystäväni riistäneen hengen itseltään. Olen hyväksynyt nämä asiat. Ja uskon heidän olevan nyt kotona.

Joten kyllä minä heidät muistan. Miten voisin muka unohtaa? Ja siitä päästään kysymykseen, miten pukeutuminen vamppyyriksi tai kurpitsaksi liittyy heihin, jotka ovat minut jo jättäneet? Ei, en ole siitä mitään mieltä, jos joku muu tahtoo juhlia Pyhäinpäivää, Halloweenia. Siitä vaan! Minä en sitä kuitenkaan juhli. Eikä onneksi miehenikään, joten kotona saamme suosiolla jättää juhlat väliin. Niin kuin tänäkin vuonna. Pyhäinpäivä oli ja meni, ilman että se teki minussa mitään.

Nuoremmalla likalla oli kuitenkin naamiaiset kaverinsa luona sunnuntaina. Minä menin sieltä mistä aita oli matalin ja lainasin töistä kummituspuvun. Maalasin hänen kasvonsa valkoiseksi. Kotiin palasi lähes vaaleanpuna-kasvoinen pieni ihminen, aivan hiestä märkänä. Onneksi hän pääsi ystäviensä seuraan, minä kun en muutamaa omaani enää koskaan tapaa.