31.12.2014

Nyt saan vihdoin sen kertoa: me mentiin eilen naimisiin!!! Ollaan oltu hissukseen tästä päätöksestä, mikä jo kesällä syntyi aina eiliseen saakka, jolloin maistraatissa tahdoimme toisemme koko loppuelämäksemme. Päätös tästä kaikesta oli maailman yksinkertaisin ja samalla monen elämään vaikuttava. Mies sai vaimon ja hänen tytöt äitipuolen. Monia asioita oli otettava huomioon, samalla kuitenkin me olimme jo kesällä varmoja siitä, että tämä on meidän yhteinen päämäärä. Avioliitto.

Olen lähes koko elämäni ajan inhonnut uuden vuoden juhlintaa. Minusta se jos mikä, on vain yksi syy muiden joukossa juhlia väkisin. Varmaan 10 vuotta sitten sanoin ystävilleni, että minun täytyy mennä naimisiin uutena vuotena, niin silloin minullakin on syy, oikea syy juhlia vuoden vaihtumista. Kesällä kun aloimme puhua suhteemme tulevaisuudesta, päätimme yhdessä, että kihloihin emme halua, vaan suoraan naimisiin. Syyskuussa mies kertoi, että on aikeissa kosia, mutta ei oikein tiedä mitä sen jälkeen. Halutaanko häät (kirkko, maistraatti), missä ne pidetään, ketä halutaan paikalle ja koska ne olisi. Molempien mielessä oli tämä minun toive häiden ajankohdasta ja pikainen tarkastelu maistraatin varaussivuilla sai aikaan päätöksen: vuoden viimeisenä päivänä me menemme naimisiin. Se johdatti myös keskusteluun, missä alkuun oli tarkoitus kutsua paikalle vain perhe B todistajiksi, siitä aloimme miettimään ketä muita haluamme paikalle ja loppujen lopuksi paikalla olivat minun vanhempani ja 7 ystävää. Yhteensä siis 11 meidät mukaan luettuna. Johonkin se raja täytyi vetää, mikä vähän jossain vaiheessa kauhistutti ja välillä helpotti. Takana kuitenkin ajatus siitä, kuinka tässä on kyse vaan siitä, että me tahdomme mennä naimisiin ilman mitään suurempaa hössötystä. Nousta aamulla toisen vierestä, pukeutua nätiksi, tahtoa toisemme, käydä syömässä ja juhlia loppuilta. Ja tietenkin, nähdä lukuisia kauniita raketteja taivaalla.

Sormuksen valinta oli loppujen lopuksi helppo. Aloimme katsella yhteisesti sormusta minulle, heittelin ajatuksia ja kuvia minkä tyylisen sormuksen haluaisin (koska halusin vaan yhden) ja ajattelin aluksi, että T saa tehdä lopullisen päätöksen. Kiertelin kuitenkin silmät näyteikkunoissa aina tilaisuuden tullen, ja eräänä päivänä näin tämän valkokultaisen filigraanisormuksen. Kerroin siitä T:lle ja siitä se ajatus lähti. En saanut sitä mielestäni, vaikka se olikin kalliimpi, kuin mitä olimme alkuun sormukseen budjetoineet. Kävin lopulta kokeilemassa sitä ja se oli menoa. Kokeilemani sormus oli aivan liian pieni, mutta kun sain sen sormeeni niin tunsin kuinka palaset loksahtivat paikoilleen. T on se mies kenet haluan ja tämä on se sormus. T hankki sormuksen ja kosi täysin yllättäen lokakuun puolessa välissä. Siitä lähtien sormus on ollut visusti tallessa, aina välillä karaten kuitenkin sormeeni kotisohvalle... T sai omansa joulukuussa.

Itse hääpäivä sujuikin sitten ihanasti. Edellisenä iltana kun ompelin mekkoni alle tyllihametta, möyri mahassa pieni jännitys, joka sitten ei palannut enää seuraavana päivänä, hääpäivänä. Hääpäivä alkoi kaupassa käynnillä, pääkaupunkiseudun ystävien vastaanotolla ja vanhempieni saapumisella. Äitini oli teetättänyt ensimmäisessä kuvassa olevan kakun meille. On muuten maailman parasta suklaakakkua... Maistraatti oli varattu klo 15 ja tästä sinne meni pari minuttia kävellen. Maistraatissa äitiäni suuresti huvitti uuden (ja ainoan) vävypojan vastaus kysymykseen tahtooko hän minut: tahdon kyllä. Vastaus tuli sellaisen hymyn ja tyytyväisen äänen kanssa, että voi pojat. Itse olin saanut hyvin eteläpohjalaisen ohjeistuksen sanoa taharon, mitä siinä huvittuneena pohdin hymyssä suin ennen kuin itse vastasin. Minä tahdoin. Tämä kaikki tuli kuitenkin videolle, siitä voidaan jälkeenpäin katsoa lottopalloina pyörivät silmäni sekä hymy, jota yritän estää kun mielessä pyörii tahdon vai taharon, tahdon vai taharon.... 

Siitä kävelimme asemaa vastapäätä olevaan Harmooni ravintolaan, missä nautimme kolmen ruokalajin päivällisen. Päivällinen oli hyvin epämuodollinen, minua aina kovasti huvittaa rakas ystäväni, kaikista hömpin viimeisillään raskaana oleva J, joka ei juurikaan mieti missä ollaan, kun puhuu. Puimme nimittäin pöydässä mm. tätä: haiseeko tuore vai vanha hiki. Ruokailun jälkeen tulimme kotiimme, jossa epävirallisesti hääkuvien oton jälkeen heitin verkkarit jalkaan ja nautimme ystävien seurasta sekä vuoden vaihtuessa eri värisistä kauniista koko taivaan peittävistä raketeista.

Tässä sitä nyt sitten ollaan. Virallisesti sukunimi vaihtui kirjaimesta H kirjaimeen K. Vielä ei ole tämä kaikki iskeytynyt tajuntaan, mutta uskon, että kunhan tästä töihin ensi viikolla pääsee (lue: ihmisten ilmoille) niin sitten se iskee. Rouva K.

Valotus hämää, minun sormukseni on valkokultaa!

Tähän loppuun vielä kevennys: viime viikolla kun tytöt olivat meillä, olimme ruokapöydässä. T teki jotain hassua ja naureskellen sanoin hänelle, että jos tuollainen peli jatkuu, niin saatan vaihtaa miestä. Koululainen tarttui tuohon asiaan heti näin: jos sinä (minä) vaihdat miestä, meille tulee tänne ihan outo ja tuntematon uusi isi. Minulle tulisi sinua isi kyllä kova ikävä jos tänne tulisi uusi isi, koska sinä isi tunnet minut kaikista parhaiten. Voi tuota lapsen yksinkertaista ajattelutapaa! Minusta on tullut tytöille osa jo niin pysyvää arkea, että on mennyt jo osittain sekaisin, kuka täältä häviäisi jos jompi kumpi toisen johonkin uuteen vaihtaisi... No. Sanonta "ei se vaihtamalla parane" on meidän tapauksessamme poikkeus sääntöön: kyllä se vaihtamalla parani kaikista ihmisistä juuri siihen oikeaan ihmiseen!