maanantai 20. lokakuuta 2014

Tyttöilyä

J & J & J

Olen tutustunut tyttöihin J & J & J muutama vuosi takaperin (okei, 5 vuotta sitten...) koulunpenkillä ja siitä se ajatus sitten lähti. Tämä sekalainen tyttöporukka on vienyt ja kantanut minua eteenpäin kaikki nämä vuodet, mitä olen täällä Jyväskylässä asunut. On vietetty enemmän ja vähemmän ruokaan liittyviä illanistujaisia, pikkujouluja, cocktail-iltoja, PUTOUS-iltoja, leffa-iltoja niin kotona kuin teatterissa, parit häät ja lapsensyntymät. Paljon on mahtunut kaikkea. Viimeksi nähdessämme pohdinkin tytöille, kuinka meidän ystävyyden matka on muuttunut: ennen puhuttiin koulujutuista ja suunniteltiin aina jotain yhteistä tekemistä, siitä puhe kääntyi häihin ja lapsiin (parisuhteiden hyvien ja huonojen päivien kautta!) ja viimeisin puheenaihe on ollut erilaiset leikkaukset ja työkuviot. Vaikka elämä meidän ympäriltä muuttuu välillä kovastikin, tämä ystävyys ja porukka on pysynyt kasassa ja mukautuu uusiin tilanteisiin eikä murru niiden alla. 

Aina ei ole kuitenkaan ollut näin. Tämän yli viiden vuoden aikana yksi erityinen ystävä on jäänyt matkan varrelle. Välillä huomaan ajattelevani arjessa, että ennen muinoin tästä tai tästä asiasta laittaisin viestin tai soittaisin hänelle. Hän on tällaisena minun oman elämän suurien muutosten aikana ollut mielessä, mutta en osaa tätä välimatkaa ja vuosien hiljaisuutta enää korjata. Mitään suoranaista korjattavaa ei ole, mitään suurta draamaa ei ole tapahtunut. Miten korjata jotain, mikä ei ole rikki, mutta mikä ei silti ole kunnossa? Miten korjata mitään jos toinen ei tule puolitiehen vastaan. Miten voi aina olla se ihminen, joka yrittää ja jota ei silti huomioida? Arvosteta. Joku aika sitten hyvästelin mielessäni tämän kauniin ystävyyden. Pörhistin rintani ylöspäin ja totesin pää pystyssä, että minun ei tarvitse tuntea enää näin. Odottaa tuntikausia yksin, että toinen soittaa, kun ehtii nähdä. Eikä puhelua ikinä tule. Tuntea se sama vuosia ollut ajatus ja tunne, odotus. Päätin, että en jaksa enää odottaa vaan jatkan matkaa. Enkä tehnyt tätä kepein mielin tai harkitsematta. Mutta kun niin monta kertaa sai pettyä. Tiedätkö? Sopia näkemiset ja järjestää asiat niin, että kaksi ihmistä eri kaupungeista saapuu kolmanteen. Odottaa, että toinen näkee muita ystäviä ja odottaa sitä pientäkin yön myöhäisintä hetkeä, jolloin ehtisi nähdä edes pienen hetken. Koska en ikinä enää loppuajoista halunnut nähdä ystävääni muiden läsnäollessa, koska puhuttavaa oli niin paljon. Sitä kertyy. En halunnut jakaa ystävääni. Päätin luovuttaa. Ja sanotaanko näin: siitä ei ole tullut vastalauseita. Ei reaktiota.

Olen oman osani tästä jo lähes hyväksynyt. En haluaisi ajatella näin, mutta kun ihminen aikuistuu, kaikki uudet kuviot voivat olla ystävyydelle liikaa. Työkuviot paikkakuntineen. Uudet työkaverit. Uudet ystävät. Parisuhde. Elämä muuttuu. Ihminen muuttuu. Kuten tuossa alussa kerroin, meidän tyttöporukan puheenaiheet on muuttunut kovastikin viidessä vuodessa. Mutta ystävyys ei ole muuttunut. Se on syventynyt. Tullut ehkä hitusen järkevämmäksi, jopa viisaammaksi. Se kuitenkin huutaa ja raivoaa ja heittää ärräpäitä aina kun niitä tarvitaan. Ja trust me. Niitä aina joskus vielä tarvitaan ;) Meidän neljän ystävyys on sitä lajia, että se syntyi murrosiän kynnyksellä. Koulussa. Takapenkin pahikset. Luokan kovaääniset ärsyttävät leidit. Ne, jotka tiesi (ja luuli tietävänsä) kaikesta kaiken. Se oli vielä viimeinen kapina ennen työelämää ja aikuisuutta. Sitten se, kuten mekin, menimme kukin työelämää, joka sääteli ystävyyden uusiksi. Parisuhteet syventyivät ja syntyivät. Kenelle sitten, jos ei ystävälle pureta onnen ja surun hetkiä? Tuli häitä, missä järki hoiti järjestelyt. Tunteet tanssi sitten loppuillan. Syntyi lapsia. Kolme pientä palleroa. Äidit ja "äitipuoli". Tätä se on.

Silloin kun nähdään, ainoastaan ruoka suussa lopettaa puheen - hetkeksi. Tämä ystävyys on minulle henkireikä. Se, mistä ammennan ilmaa, vettä ja ravintoa. Olen onnellinen saadessani olla osa tätä neljän suoraa.

Ilman teitä ihanat naiset. Minun elämäni olisi paljon tyhjempää.