torstai 18. syyskuuta 2014

Harmituksia ja huolellisuutta

Hei!

Jotenkin tuntuu, että näillä viikoilla, kun tytöt ovat meillä, aikaa kirjoittamiseen (ulkoiluun, lukemiseen, parisuhteeseen, ystäviin, arkeen...) on paljon vähemmän. Arjessa on paljon hyvää, mutta paljon itselleni opittavaakin. Meillä on esimerkiksi sujunut kouluun ja päiväkotiin lähdöt aamuisin viikolla tosi hyvin. Aikaistimme joku aika sitten tyttöjen iltarytmiä: nykyään meillä on klo17 päivällinen, klo19 iltapala ja klo20 tytöt ovat jo viimeistään sängyissään. Katson illalla valmiiksi seuraavan päivän vaatteet (olen ominut tämän perheen vaatehuollon) ja iltaisin monesti pähkäilenkin, mitä lapsille aamuisin päälle. Aamut ovat todella kylmiä ja päivällä paistaa aurinko niin, että liikunnalliset tytöt tulevat kotiin pää märkänä. Isompi erityisesti. Yksi asia, mikä itseäni on tällä viikolla kovasti harmittanut, on se, että isompi on hukannut kaikki sormikkaansa sekä ulkohousut kouluun. Vielä on katsomatta koulun löytötavarat, minkä mies saakin huomenna aamulla käydä tsekkaamassa... Mutta miten tähän pitäisi suhtautua? Minua harmittaa, kun sovituista asioista ei pidetä kiinni. Vaadin sitä itseltäni, sitä kautta muilta aikuisilta ja nyt myös tytöiltä. Joku äiti tai isä voisi lohduttaa minua sillä, että "voi kuule kun näitä lasten tavaroita ja vaatteita hukkuu paljon vuosien varrella" tms., mutta aloin miettiä, että jos nuorena ei näitä vitsoja väännä, niin koskas sitten? Onko liikaa vaatia koululaiselta (vaikka onkin vasta ekaluokkainen), että hän lähtiessään pukee lattialle valmiiksi katsotut vaatteet ja tulee ne mukanaan kotiin? Koska kolikon toisena puolena en mitenkään haluaisi opettaa tytöille sitä mallia, että kaiken voi ostaa minkä hukkaa. Että tavaroista ei tarvii pitää huolta. Koska kyllä pitää pitää!

Siitä päästäänkin tähän tämän päiväiseen olooni: miten tähän pitäisi suhtautua? Kun sovituista asioista ei pidetä kiinni. Haluaisimme kovasti oppia ja opettaa tytöt siihen, että me voimme luottaa heihin. Luottaa ihan pienissäkin asioissa. Käsien pesemisestä alkaen. Jos aikuinen pyytää tekemään jotain, että tytöt tekevät niin, eikä kysyttäessä valehtele (kyllä, minä pidän sitä valehteluna) meille. Isompi tyttö oli tänään koulun retkellä ja laitoin eväät mukaan. Sovimme yhdessä tytön kanssa, mitkä eväät syödään ensin ja mitkä lopuksi, että ei ensimmäisenä syödä rusinapakettia ja välipalakeksiä. Nokkelimmat arvaa kuinka tässä kävi. Ei varsinaisesti huonosti, mutta ei hyvinkään. Kahdesta ensimmäisestä (tärkeästä) asiasta toinen jäi kokonaan syömättä. Samalla sovimme, että aapinen, hanskat ja housut pitää tuoda takaisin kotiin, mutta mitään niistä ei tullut. Tai löytynyt.

Tässä on erityisesti kasvunpaikka minulle. Mies on laajakatseisempi ja hän näkee sotkuisessa huoneessa viidakkoleikin tai seikkailun aavikolle. Minä näen sotkun. Mies näkee tässä kasvunpaikan, minä näen punaista. Tämä on paikka kasvaa, meidän molempien. Isomman tytön ja minun. Minun hyväksymään asiat sellaisenaan, kuin ne ovat tapahtuneet ja hänen huolellisemmaksi.

Miten te selviätte tästä? 
Onko kohtuutonta vai kohtuullista alkaa vaatimaan heti pienestä 
pitäen tyttöjä huolehtimaan omista tavaroistaan. 
Kunnioittamaan tavaroitaan.
 Pitämään niistä huolta. 
Miten muistaisin, että nämä pienet ihmiset ovat vasta 4- ja 6-vuotiaita? 
Pieniä ihmistaimia, jotka vasta opettelevat elämään kahdessa kodissa, omissa kouluissa ja päiväkodeissaan sekä muiden ihmisten ympäröimänä. 
Miten en näkisi punaista vaan ihanaa vaaleanpunaista.